haaah!

onpas kerrankin sellasta tekstiä vanhassa Minun-kirjassa, joka ei ole ajankohtaista
taivaan kiitos!

noh laitan sitä tohon silti,
ei voi ylikään hyppiä.
että joskus päästään sinne loppuunkin.
se loppu on upea.

ainakin mulle, joka elää sitä.

tai siis tietenkin tarkoitan
kuolee sitä.

Otteita aikaisemmasta Minun -kirjasta sivut 64-70

Monet asiat ovat olleet lähinnä mua itseäni kohtaan vääriä.

Yhteiskunta,
sen tulkinta tällä mielenkierrolla,
antaa raskaan taakan

Sen painon alla.
olenko jo
murtunut
kestänkö vielä
eikö meille annetakin vain sen verran paskaa minkä jaksamme pyyhkiä
entä jos jätän
pyyhkimättä…

***

ja tässä vaiheessa kai omistettu myös jäljellä oleville

isoille veljilleni

(ennen kuin teidänkin kohdalla on liian myöhäistä…)

En muista menneisyyttäni.
Sinua varten.
Pakko kai jättää sitä jälkeeni,
koska kukaan ei ole sitä nykyhetkessä jakamassa kanssani.
Luulin sen olevan arvoista.

Pelkään yksin jäämistä
ja kai myös mukanaan tuomaa tuskaista kivitietä takaisin elämään.

ei onnistu nyt.

Ilmapallo.

Kivi.

Kivi elää veden alla ja siihen sidottu ilmapallo pinnan yläpuolella.
Tuolla liihottaa kaksi ilmapalloa vapaina kohti aurinkoa.
rinnakkain.

Sinne minäkin kaipaan, niiden mukaan.
kaltaiseksi.
Jos joskus pääsisin irti pinnan alle vetävästä lohkareesta,
ja niiden kahden luo,
olisin vain kolmas pyörä
ja kaipaisin takaisin lähelle pintaa.

”Ilman isää kasvavat lapset satuttavat sormensa koukkuun pujottaessaan matoa.”

***

Antakaa anteeksi,
että olen niin paha.
huono.
ajattelematon.

Herra tietää, etten halunnut haluta sitä.
Voiko mikään muu enää hyvittää mun julmuutta, ku lopullinen lopetus?

Pyyhit kaikki ilmeet pois kasvoiltani.
Tuntuu kuin sulaisi.
Tämän lähemmäs Jumalaa en tunne pääseväni.
valun.
sulan.
lattialle.

kiitos sinun.
vai minun?
mielikuvitukseni.

Elämä on brutaalia.
Juuri katselin kuinka paras ystävä haudattiin.
Jossain vaiheessa ihmiseltä odotetaan liikoja.
Ei saa näyttää tunteita.
Tunteita ei saa olla.

Paras ystäväni oli vääntynyt tiukkaan asentoon.
Maallinen maja oli loukkaavan – tai sitä käsiteltiin loukkaavan mitättömänä.
Tuntuuko jäisessä ruumiissa jäisten savipaakkujen kolina.
Sattuiko sinuun?
Vielä?

Minä vain kuuntelin lapion ja saven ääntä.
Ne erottaa--- meidät toisistamme.

Mun on saatava uusi ystävä.

Kotona mä kuulen sun äänen, ku tulen sisään ja nouset sohvalta mua vastaan.
Sun hengityksen, kynsien rapinan.
Äänet, mitkä tulee sänkyyn kiipeämisestä.

Mutta en enää saa tuntea lämpöä.
Sä olet mun pelastaja!

kiitos näistä vuosista.

kiitos.