yötä päivää

eihän ne voi pakottaa mua sinne masennuskouluun?
eikö ne tajua, että mä en kestä sitä? varsinkaan kerran viikossa...
mulla menee tästä eilisestä käynnistä noin kolme päivää palautua
ja loput neljä päivää pelätessä, valmistautuessa ja valvoessa sitä että kohta taas sinne.

mä en ole masentunut jos mun ei tarvitse näyttäytyä ihmisille
jos ei tarvitse tulla sinne
mä piristyn
alamäki alkaa aina siitä kun joutuu ihmisten ilmoille
tulee kotiin ja itkee sitä omaa kurjuuttaan kun ei pärjännyt
kun ei ole niinkuin muut

saatika joutuu paljastamaan jollekulle minkälainen on

ei.
mä en kestä sitä.

jos taas puhutaan kroppa-vertauksista, kuten arvon psykiatri yritti mulle hahmottaa,
niin eihän katkennutta kättäkään hoideta hakkaamalla sitä seinään.
se laitetaan kipsiin ja annetaan parantua itsekseen pikkuhiljaa.


antakaa mulle kipsiä
tai antakaa ensin kipsin hoitaa hommansa ja sitten koitetaan käden kestävyyttä.
jooko?

syvältä hupun sisältä

miten voi ihminen olla tällainen laite?
täysin randomilla toimiva sekoitus ajatuksia
joita ei voi ohjailla mihinkään
ei voi huijata itseään unohtamaan
olemaan ajattelematta
hyväksymään
tulemaan onnelliseksi

ootteko käyneet psykiatrilla?
ei siis voinu enää nöyryttävämpää juuri olla.
ei pilkottu mua palasiksi
vaan mun käytös
sitä morkattiin
ei taputettu olalle, että kyllä se siitä
vaan potkittiin perseelle, että vittu tee jotain itelles

välillä hoitaja ja lääkäri puhu niinku en ois paikalla
ne puhu musta lähes siihen malliin minkä takia mä pelkään ihmisiä
että ne ajattelee musta just noin

ne ei anna mun olla kotona,
sulkeutua maailmasta
vaikka se tekeekin mut tällä hetkellä onnellisemmaksi

ne vaihtaa mun lääkityksen
ne kiduttaa mua
mua pelottaa
mä haluan hautautua peittojen alle
mietin jokaista tapaa päästä tästä karkuun
siis jokaista.

miten ne luulee auttavansa mua satuttamalla mua?
mun hyvä olo tulee siitä pieninä ripauksina
kun ei tartte mennä mihinkään
ei tartte nähdä noita ihmisiä
tai oikeammin sanottuna, kun ne ei nää mua.

jos vois olla näkymätön
voisin olla sosiaalinen.

tänään

tänään musta taas tuntuu tältä

mun koko elämä on rappusilla istumista
pimeässä
tupakan savua puhaltamassa
tuijottamassa maahan
itkemässä
kyynelten kuivuessa poskille

jokin sai mut repeämään
kai se oli se miten elän kahta elämää
miten kukaan tässä kolmiulotteisessa maailmassa ei nää mua
kuinka toiset näkee musta tän puolen
ja lopuille en uskalla sitä näyttää
kuinka kuljen kuoreni sisällä
ja toivon että joku näkisi sisään
ja pelkään että näkee

niinkuin dexterin viimeisessä jaksossa
"tältäkö se olisikin tuntunut jos ne olisivat nähneet kuka olen?
they are just like me
in their worst nightmares"

mä kuuntelen musiikkia
ja itken
ja kirjotan testamenttia sille ihmiselle joka on ainoa
ainoa ihminen jonka kanssa pystyn olemaan edes jotenkin
edes osittain
ainoa joka.....

mä en oo saanu näitä sivuja valmiiksi
mulla on vielä minun kirjaa jäljellä
mutta se loppu taitaakin olla niin paha,
niin osuva,
että sitä joutuukin odottamaan

tänä yönä
mä oon taas yksin
tänä yönä mä taas olen kuollut
mä tärisen

"niin,
olen sinusta kaukana"


vois joskus uskaltaa jonkun lähelle
mutta parempi kun ei
se ei oo kannattanukaan
parempi olla tässä
painautua noihin lämpimiin otuksiin
haudata taas kasvot niiden karvoihin

ainoihin jotka ei välitä
ja juuri siksi välittää enemmän kuin kukaan
ja jotka ei tuomitse
jotka tarvitsee mua sellaisena kuin mä oon
hyväksyy vihdoin

mä rakastan.
ja yritän elää sun takia päivän vielä lisää.
yritän olla kunnolla
yritän
ja yritän
sun takia.

sä oot sen arvoinen
mutta en tiedä onko se siltikään tän tuskan arvosta
sen että tietää
että tää ei koskaan helpota
että tähän samaan suohon pudotaan aina uudelleen
että minun kirjan sivut on jo kellastuneet
eikä ne ollu ees ensimmäiset


löydät mut
mutta et siltikään koskaan oo nähny mua
enkä mä sua