kaiken maailman

masennus

mä istun yksin sohvalla ja tuijotan eteeni
puhelin on tyhjä en saa ketään mun viereen
mä laitoin silmät kiinni ja uneksin
uneksin niistä painajaisista joita mun elämä on.

tai joita mä pelkään siihen tulevan.

joskus musta tuntuu et ne on totuus.

mä vaan istun rappusilla ja tuijotan pimeyteen.
röökin pää näyttää omituiselta. se hohtaa.
mä tuijotan puita ja sadepisaroita.
maisemassa ei ole mitään järkeä.

mun elämän ainoa ilo tulee siihen. onneksi.

sitten mä taas istun sisällä ja tuijotan.
telkkaria.
en mä kuitenkaan nää mitään. kuvittelen vaan kuolemaa.

mun päässä ei liiku mitään muuta kuin mä haluan kuolla mä haluan kuolla mä haluan

enkä mä silti halua kuolla.
mä vihaan elämää, jota mä rakastan.

hetkinen.
mä vihaan itteäni.
koska mä en kykene rakastamaan elämää.
mä heitän hukkaan sen arvokkaimman mitä mulla on.
nykyhetken.

miksi se tuijottaminen on niin helppoa?
miksi mä teen väärin vaikka mä tiedän et mikä ois oikein. tai edes vähemmän väärin.

mä tunnen lipuvani sinne kauas takaisin.
sinne suohon.
mä en rehellisesti sanottuna ees tiedä yritänkö mä pitää mistään kiinni.
onko mulla ees kumisaappaat jalassa?

otteita aikaisemmasta Minun- kirjasta, sivu 21, 22 &23

Ja kyyneleet silmissäni minä makasin siinä,
kivusta kippuraan kääriytyen.
Minä halusin eroon sinusta, enää en jaksanut tuottamaasi tuskaa,
minä vihasin.
Minä vihasin sinussa eniten juuri sitä,
ettet välittänyt vihastani.

Tämä on ollut turhin elämäni päivä.
Turhaan minä toivon, että muuttuisiko se vielä iloksi.
Minä olen tuhlannut yhden viimeisistä päivistäni.
Sinä olet sen hukkaan heittänyt.
Näiden piti olla myös sinun päiviäsi.

Nyt minä satutin uskollisinta (?) rakkaintani.
Vain raivoni takia.
Raivoni kasvaa ja kasvaa
ja sinä et ole täällä auttamassa.
Miten voisin puhua sinulle hyvästä, kun en voi edes raivota sinulle?
Mikään ei nyt estäisi minua, olisitpa vain täällä.
Minä en enää halua sinua.
Meinaatko nyt jättää minut?
No niin, pitihän sen joskus tapahtua.

Sielullani minä nään sinut allani,
kun yritän ratsastaa sinut onneen,
edes hetkelliseen,
kun minuun sattuu.
Kyllä minä muistan sinut silloin.


---


Minä vihaan itseäni ja elämää(ni) siinä määrin.
Minä hautaan kasvoni,
kiroan ruumistani,
sieluani ja kaikkea tätä paskaa, mitä haalin ympärilleni,
jotta vain sattuisi enemmän.
Voi, miten vihaankaan tätä kaikkea!
Minä en voi olla sinun koska en tyydytä sinua.
Minä en ole kaunis sinun edessäsi.
enkä enää kenenkään muunkaan silmissä.
Sinä vihaat naisia.
Minä olen mielessäsi aivan samanlainen kuin nuo muutkin,
miljoonista sinä et halua minuakaan.
Älä sitten väitä haluavasi.

Minä en murjottanut tänään.
Minut vain oli työnnetty häkkiin,
josta en verbaalisesti saanut löytää ulospääsyä.
Minä en osaa puhua, koska minun ei sallita.
Järjenjuoksuni ja
ennen niin arvostettu älyni
on jättänyt minut.
Ei.
Minä sen pois häädin.

Onko asian laita noin muidenkin kohdalla, ketkä minut jättivät?
Toivottavasti minä ansaitsin sen.


---


Te kaikki luulitte, että minä olen kokematon, kiltti tyttö.
Ja yhden virheen takia te minulle nauroitte?
Minua halveksitaan kaikesta.
Sinäkin, joka minuun yhdyt,
näet minut pelkkänä huorana.
Vain koska en rakasta sinua
ja silti pystyn siihen.
Minä teen sen vain satuttaakseni itseäni.
Ja olenpa oikeassa,
niin se sattuukin.
Miksei se saa sinua rakastamaan minua?
Koska katsot minua silmiin ja sanot rakastavasi minua?
Et ikinä,
sillä tiedät, etten minä uskoisi kuitenkaan.
Ethän sinä tarkoita sitä edes alkuunkaan.

Ja viha kasvaa minussa.

Ja tällasessa tilassa mä käyn isän haudalla itkemässä.

Enhän mä itke.
Hikoilen silmien kautta.

laulaa

tahdon laulaa.
tanssia ympäri.
halata sua lujasti.

kirmata vehnäpellossa.
kaurapellossakin.

musiikki kaikuis kaukaa puiden takaa
tanssilavan kopina kuuluu taustalla
ihmisten iloinen känninen remu
valot ja äänet
ja makkaran haju.

tanssilattia natisee
lippuluukku on vanha ja maali rapistunut.
sieltä saa sellaisen leiman käteen.
ujosti mutta mielenkiinnolla sitä kulkee eteenpäin
kohti sitä natisevaa paviljonkia
kurkistelee miehiä pulloineen ulkohuussin takana
naisia hameineen ja valkoisine korkokenkineen
penkillä juoruumassa.

sitä tuntee ittensä aina ulkopuoliseksi.

ilta huipentui siihen kun näki juopon sammuvan soraan
tai pääsi isän syliin tanssiin mukaan
ja sai rahaa ostaa jaffaa vanhalla etiketillä ja niin pienen karkkirasian.

niin pienen ettei niitä enää voi ees ostaa.

eikä niitä taida enää olla ees olemassa.

otteita aikaisemmasta Minun- kirjasta, sivu 17, 18, 19 & 20

”Raiskaa minut, tuhlaa minut, ystäväni.”

Mä oon aina halunnut kirjoittaa teille kirjeen.
Jokaiselle omat viimeiset sanat.
Olisi pitänyt tehdä se silloin kun te olitte vielä mun elämässä.
Olisi kiva tietää nyt jotain mun elämästä.

Mun tatsi alkaa kadota.
Se välillä vähän pelottaa.
Mut enks mä just sitä hakenukin?
Mut ois kiva tajuta,
muistaa.

Ai niin.
ne kirjeet.
Mä jättäisin köyteni päähän,
puukkoni viereen,
ruiskujeni alle,
teille kaikille viestit.
Ettei kukaan tuntis oloaan kovin laiminlyödyksi.
Mutta, entä kenet mä unohtaisin?
Se loukkaantuis.
Jos sinä nyt luet tätä, anna anteeksi.
Unohdan niin paljon.
Minä kirjoitan tätä meille kaikille.
Teille.
Mä haluan niin miellyttää kaikkia.
Mä kun aina luulin, et te pidätte mua tyhmän omituisena, mutta tehän pidätte siitä sittenkin.
Joo, piditte, mä yllätyin.
Sellanen välittäminen aina sai mut varpailleni.
Se oli niin yllättävää.
Ei musta oikeesti voi kukaan olla kiinnostunut.
Enkä mä muka voi olla?
Voinpas.
Mä haluan teidät kaikki!


---


Ja se, joka ei ikinä mua saanut jättää, jätti minut pikkuhiljaa,
pieni askel ihmiselle, mutta valtava ihmiskunnalle,
kerrallaan.
Tommonen sattuu.
Mutta kiitos viimeisimmästä.
Miksei kukaan puutu?
Ihanaa.
Tule, ota, omista.
välitä

Ja nyt ku sä et tullut.

Mä oon aukivenytetty,
revitty
ja mua särkee.
Mua pelottaa.
Se punainen aurinko vajoaa.
Mun aurinko.
Mä haluan olla kaunis.
Laiha. lähinnä.
Ja vaikka sä revit mut auki,
se ei tee musta kaunista.
vaikkakin nöyrän.
Ota tämä kipu pois.
Ota rumuus pois.
Anna minuun sattua.
Minä annan.
Miksi.
Onko se nyt hyvä.
Sä saat nautintoa mun nautinnosta.
Mä saan nautintoa mun kivusta.


---


Äitini sanoi minun näyttävän vanhalta haaskalta.

Otin matkan, yhden hengen huoneella ja lisämaksulla,
nuoruuteni ja lapsuuteni hulluihin päiviin.
Niin huolellista randomia ei kukaan heitä nykyään.
edes.

Nuoruudestani haen pohjia kollaasitöille,
minun kokoamille,
muiden taideteoksille.
Missä on SinäMinä mihin lähettämäni kirjoitus julkaistiin?
Missä on Anna, jossa siskoni esittää haastattelijan mielipiteitä?
Julkimo.

Taas minä odotan sinua.
Ja pelkään sinun tällä kertaa ikinä palaavan.
Tuo matka vielä kantaa meidät liian kauas.

Mitä minä rakennan tällä rakentamisella?
Miksi kerään itselleni muistomerkkiä roskakasasta?
Muistatteko te minut siitä?
Jaksatteko te lukea nämä kaikki?
Jaksatteko nähdä viimeisenkin kuvani?
Minä uuvutan teitä kyllästymisellänne.
Teitä hirvittää ajatus, siitä ettette te olekaan niin kiinnostuneita (tarpeeksi) että jaksaisitte kaiken tämän loppuun.
Ja te kun luulitte, piditte itseänne ystävänäni.
Ette te jaksakaan,
halua tietää.
Minä nauran teille.


---


Ja entäs se kirjoitus, minkä äsken luin,
mitä ette julkaisseet?
Mielestäni se oli nerokas.
Minä muistan kirjoittaneeni sitä yön.
Ja paljon typoja.
Se pitää liittää.
ja parannella.

Syy, miksi en muista, mitä edellisellä sivulla kirjoitin.
Minä kirjoitan ajatukseni.
Jotta niitä ei tarvitsisi turhaan ajatella,
hukkaan.
Ne asettuvat paperille ennen kuin mieleeni.
Mieleeni ne eivät asetu.

Tiedätkö sinä jalkovälisi kutinan?
Sen tunteen kun tietää että lääkäriin on mentävä.
Turhaa, koska lääkäri kertoo sinulle, mitä jo tiesit.
Sitä et halua totuutta.
Ei tietenkään.
Kukapa haluaisi?
Epätieto, myönnettäköön, on hirmuisampi, mutta ei halua.
Mutta kipu on niin moinen.
Minä en saa tänäkään yönä nukuttua.

Ja kynä pysähtyy kädessäni.
Kuuleeko se kaukaisen onnettomuuden
vai lähestyvän onnettomuuden?

korvaan nykyisyyttä menneisyydellä.

otteita aikaisemmasta Minun- kirjasta, sivu 16

Ja sit ku se iskee, niin me ei ehitä tajuun mitään.
Eikä onnex muistetakaan.

Nyt ku mä olen siirtänyt lähtöäni ja kokenut kauniita asioita, taistellut onneni eteen, mä haluan teidän sääliänne ja hoivaanne.
Mä hakeudun silti kotiin yksin.
Kotiin, vaikka eilen poistin kätteni jäljet seiniltä,
ja alan maksaa vuokraa.
Tänne minä silti halusin tulla.
Ja sain lisää kätteni jälkiä käsiini.

Minä taas koin kiusauksen eilen.
Mutta yllättävän pienen.
Ennen sen voima oli valtava.
Nyt katsahdan taakseni ja pidän huolta etten loukkaa ketään teoillani, sanoillani.
Mutta silloin loukkaankin tekemättömyydelläni, hiljaisuudellani ja valehtelemalla.
Minä päätin, että ihmiset varmasti valehtelevat eniten kun heidän herättää.
tai estää nukahtamasta.

Minä tunnen taas kipua.
Joo mä tiedän.
Pitäis aina pitää huolta.
Mutta kun ei tykkää siitä.
Mä haluan kai sit kärsiä.
Ei voi ketään muuta syyttää.
Syyttäkää vaan kaikki mua!!

yksinäisyys

minä kirjoitin ylioppilaaksi silloin monta vuotta sitten.
ainekirjoituksessa taisi olla aiheena pohjana lehtiartikkeli.
vanha mies oli löytynyt kuolleena ratikasta.
päätepysäkillä.

se oli matkustanut koko matkan
kukaan ei tiedä kuinka kauan
kuolleena.

päätepysäkillä ajaja tuli ukkoa herättelemään.
voin kuvitella.
se luuli sitä juopoksi varmaan.

ei mies herännyt.
se oli yksin matkustanut.
ostanut lipun.
kuollut yksin
ratikkaan.
kenenkään huomaamatta.
kukaan ei välittänyt vaikka se ajoi kauan.
pysyi kyydissä liikahtamatta.

silloin ei tullut lipuntarkastajaakaan.

mä kirjotin siitä aiheesta silloin.
yksinäisyydestä.
ja kirjoitan taas.

miksi se mies kuoli yksin?
miksi minä kuolen yksin?


miltä tuntuu kun tajuat että istuit kuolleen miehen vieressä?

tai vielä pahempaa.
miltä tuntuu kun tajuat että istuit yksinäisen miehen vieressä hänen viimeisen hengenvetonsa aikana?
etkä tehnyt mitään.

miksei ventovierasta voi ottaa kädestä.
lähimmäisen rakkaus on sanahelinää.
lähimmät ystävätkään ei oikeasti kestä totuutta kuolemasta tai meistä.

mun äiti on ollut monen ihmisen luona niiden kuolinhetkellä.
mä en ymmärrä miten se jaksaa.
mutta se ymmärtää sen, että miten tärkeää on olla jonkun vieressä,
pitää kädestä,
silloin kun lähtö koittaa.

mä haluan sitä itselleni myös.
mutta mä haluan että mun vieressä ollaan myös elämässä.

miltä tuntuu kun tajuat, että sun vieressä istui joku, joka haluaisi olla vähemmän yksinäinen?
niinkuin sinäkin.

otteita aikaisemmasta Minun- kirjasta, sivu 13, 14 & 15

Ja sitten mä päätin, mitä mä teen.
Muutan.
Yksin asumaan ja kasvatan kannabista.
Poikaystäväni mielestä se ei ole todennäköistä.
Hän hymyili minulle tänä aamuna
ja teki minut onnelliseksi.
Minä aloitin tällä kertaa lääkärin määräyksestä noiden tablettien syömisen.
Ja takapuolen laastarin alla kipu ja kirvely.
Liukastetta.

Ja sitten ku mä haluan mä oon ku spiidiä vetäny pikkulikka. (joo likka)
Mut ainoana erona estot.
tai sä vaan et haluu mua.
Sit ku mä haluun, kerrankin, ja joku vielä ähkii siihen malliin telkkarissa, sä et halua mua.
Mä oon jo monta päivää halunnu.
Mä oon aika varma et tää on nyt sit sitä välttelyä.
Jos me ei naida juhannuksena niin mä nain sit jotain muuta.

Mut ”parisuhteessa ei uhkailla, pakoteta eikä lannisteta”.

---

Kukakohan mut löytää kuolleena?
Toivottavasti mun veri valuu mahdollisimman monen auton päälle.

Sanomattakin on selvää, että minä haluan kuolla ,
en koska vihaisin elämää, vaan satuttaakseni läheisiäni.
tai kauempia tuttavuuksia.
Minä haluan merkitä jotain kaikkien heidän elämissään.
Minä en taida olla kyllin kaunis siihen elävänä.
Sääli sinänsä.
Minä olen varma, että satutan enemmän ollessani elossa.
Eikä kuitenkaan kukaan tapa minua.
Mutta oman käden kautta kuolleena pappi ei voi sanoa hautajaisissani, että:
”Hän oli elämäniloa pursuva neito, joka ei olisi halunnut vielä kuolla.”
Kuten ilmeisesti kävisi sairauden minuun iskiessä.
Voi kunpa ehtisisin Jumalaa ennen!

---

Mut kyllä tää luetaan.

Mä oon menossa jätettäväksi ja petettäväksi.
Pettämäänkö?
En taida tietää.

Toisten viinoja on asia maistella.
Kaikki pitää tehdä hetken mielijohteesta,
tai sen harhasta.
On hyvä olla koko ajan humalassa tarpeeksi.

Saakohan parkkikiekkoja piirtää tarpeen tullen.
Pimeetä.
Mä oon maan alla enkä enää näe.

Mä en muista kaikkea.
Musta tuntuu, et en mä haluukaan muistaa.
Yleensä juhannuksen vieton tarkoituksia on humaltua ja unohtaa.
Juonko mä unohtaakseni?
Ainakin nukkuakseni.

Se mies söi tuhkaa.
Mä yritin kovin olla aineissa
ja kai se huomattiinki.
Mut en mä tullu nopeaan alas.
Mä luulin ja ilmaisinkin,
et mä en ikinä palaa tältä tripiltä.

Toisaalta hyvä matka, mut loukkaannuin mä pari kertaa.
ja loukkasin.
Asiaa on että mua ei yhtään kiinnosta.
Ei kukaan välitä kuitenkaan, paskan vertaa, et mitä mä sanon.

Sinä, joka luet tätä.
Miksi niin teet? Sinä et tuntenut minua enkä minä sinua.
Miks vitussa mä ees kirjotan?!!

Ai niin, satuttaakseni.

Ei, ei me olla selvillä.
itsestämme ainakaan.
Minä annan sinun lukea tätä, miksi, et sinä tainnut välittää.
Rakasta minua enemmän joka hulluuden kohdalla.
Kun minä joudun sairaalaan,
kuole sinä rakkaudesta minuun.

Ja minä kärsin.
Minä kuitenkin itken hulluuttani,
itkenkö hulluuttani vai koska olen luullut että sinä kuolet minun hulluuteni takia.
Minä tässä haluan kärsiä.

otteita aikaisemmasta Minun- kirjasta, sivu 12

Kleopatran tunsin.
Sen käärme kasvoi kauniisti nenän vartta.
Punakeltainen käärme, kuin meikki, kuin tatuointi ja naamio.
Hulluksi vuoroin kantajaansa vuoroin käärmettä haukuttiin.
Se oli vain luojan luoma, miksi sen piti kärsiä?
(kts. edellinen Jumala…)
Minun lisäkseni vain käärme oivalsi tämän.
Miksi se ei syyttänyt huumeita?

Mitä me näemme vihreämpänä aidan tuolla puolen?

Onko onnella lahjoja.
Minä teen väärään aikaan vääriä ja oikeita tekoja.
Miksi me näemme eri silmillä?
Samasta paskasta me kaikki olemme luotuja.
Hiiltä ja vettä.
Kurkumaata.
Mutta silmien taustat jalostettu.

Kuka meidän hulluutemme määrää?
Me itse, mutta kuka muu?
Meille ei ikinä anneta niin paljon vapautta.
Me vain huijaamme.

Suhteellista, dear Watson.

uimisesta ja elämästä

oletko koskaan hypännyt tuntemattomaan veteen?

tai seissyt ehkä siinä rannalla ja uittanut peukkuvarvasta vedessä ja miettinyt
uskaltaisko sitä?

siinä sitä seisoo ja varvas kastuu
ja sit kerää kaiken rohkeutensa ja sittenkin juoksee ja
hyppää.

tuntemattomaan veteen.

siinä voi satuttaa.
jalka voi mennä poikki
tai halvaantua koko kroppa.

ois ollu parempi vaan seistä siinä rannalla
varvas märkänä
ja tutista.

eikä ehkä koskaan uskaltaa syvemmälle.

mutta yleensä kun ottaa riskin ja
hyppää
ni osuu pohjassa olevaan kiveen vain sillä peukkuvarpaallaan.
sit pelästyy
et voi jos oisinki osunu siihen pää edellä tai jotain muuta karmeeta.
sellanen pelon ja huojennuksen väristys kulkee koko kropan läpi.

ja sit sitä ui rantaan täysiä kovaa vauhtia
ennenku jotain pahaa oikeesti sattuu.

vaik pitäis ennemmin uida pidemmälle
pitkin rennoin vedoin
ja nauttia siitä,
että riski kannattikin ottaa.

sillä kertaa.