haaah!

onpas kerrankin sellasta tekstiä vanhassa Minun-kirjassa, joka ei ole ajankohtaista
taivaan kiitos!

noh laitan sitä tohon silti,
ei voi ylikään hyppiä.
että joskus päästään sinne loppuunkin.
se loppu on upea.

ainakin mulle, joka elää sitä.

tai siis tietenkin tarkoitan
kuolee sitä.

Otteita aikaisemmasta Minun -kirjasta sivut 64-70

Monet asiat ovat olleet lähinnä mua itseäni kohtaan vääriä.

Yhteiskunta,
sen tulkinta tällä mielenkierrolla,
antaa raskaan taakan

Sen painon alla.
olenko jo
murtunut
kestänkö vielä
eikö meille annetakin vain sen verran paskaa minkä jaksamme pyyhkiä
entä jos jätän
pyyhkimättä…

***

ja tässä vaiheessa kai omistettu myös jäljellä oleville

isoille veljilleni

(ennen kuin teidänkin kohdalla on liian myöhäistä…)

En muista menneisyyttäni.
Sinua varten.
Pakko kai jättää sitä jälkeeni,
koska kukaan ei ole sitä nykyhetkessä jakamassa kanssani.
Luulin sen olevan arvoista.

Pelkään yksin jäämistä
ja kai myös mukanaan tuomaa tuskaista kivitietä takaisin elämään.

ei onnistu nyt.

Ilmapallo.

Kivi.

Kivi elää veden alla ja siihen sidottu ilmapallo pinnan yläpuolella.
Tuolla liihottaa kaksi ilmapalloa vapaina kohti aurinkoa.
rinnakkain.

Sinne minäkin kaipaan, niiden mukaan.
kaltaiseksi.
Jos joskus pääsisin irti pinnan alle vetävästä lohkareesta,
ja niiden kahden luo,
olisin vain kolmas pyörä
ja kaipaisin takaisin lähelle pintaa.

”Ilman isää kasvavat lapset satuttavat sormensa koukkuun pujottaessaan matoa.”

***

Antakaa anteeksi,
että olen niin paha.
huono.
ajattelematon.

Herra tietää, etten halunnut haluta sitä.
Voiko mikään muu enää hyvittää mun julmuutta, ku lopullinen lopetus?

Pyyhit kaikki ilmeet pois kasvoiltani.
Tuntuu kuin sulaisi.
Tämän lähemmäs Jumalaa en tunne pääseväni.
valun.
sulan.
lattialle.

kiitos sinun.
vai minun?
mielikuvitukseni.

Elämä on brutaalia.
Juuri katselin kuinka paras ystävä haudattiin.
Jossain vaiheessa ihmiseltä odotetaan liikoja.
Ei saa näyttää tunteita.
Tunteita ei saa olla.

Paras ystäväni oli vääntynyt tiukkaan asentoon.
Maallinen maja oli loukkaavan – tai sitä käsiteltiin loukkaavan mitättömänä.
Tuntuuko jäisessä ruumiissa jäisten savipaakkujen kolina.
Sattuiko sinuun?
Vielä?

Minä vain kuuntelin lapion ja saven ääntä.
Ne erottaa--- meidät toisistamme.

Mun on saatava uusi ystävä.

Kotona mä kuulen sun äänen, ku tulen sisään ja nouset sohvalta mua vastaan.
Sun hengityksen, kynsien rapinan.
Äänet, mitkä tulee sänkyyn kiipeämisestä.

Mutta en enää saa tuntea lämpöä.
Sä olet mun pelastaja!

kiitos näistä vuosista.

kiitos.

Potkin itseäni päähän.

meikäläinen tulee just nyt hulluksi
luen tota kiimasen naisen kiimasta blogia
mies huutelee sohvalta jotain hemmetin selostusta johonkin tv-sarjaan ja mulla hajoo pää!
ei kestä että ei ite ole siinä kiimasessa blogissa
ei kestä että toisten elämä on niin saatanan täydellistä
ainakin kirjotusten perusteella
kade kade kade kade

kateus tykyttää sisällä
kiima valuu sisällä
katkera kiima saa raivon partaalle
eikä asiaa helpota yhtään se, että mies tulee taas selittämään jotain uutta asiaa tv:stä tohon

eikä tiedä mitään siitä mitä mä luen
mitä mä kirjotan
mitä mä ajattelen ja haluan

ja kaiken katkeruuden saa aikaan se, ettei tällänen ruho edes toimi tollasessa tilanteessa
meikäläisestä ei oo kiimaseen kolmenkivaan
mä oon liian läski siihen
mä oon liian puhkinussittu liian pian

katkera kade katkera kade!
vittu!

tahdon päästä niille sormille
tai tahdon että mun elämässä ois muidenkin sormia
jotain kauniita naisen käsiä joita saisi suudella
pitkiä sormia
pitkiä hiuksia
hymyä ja kauneutta

jotain täysin eroottista
kiihottavaa

tahdon kaivaa tuosta miehestä esiin sen mitä haluan
tahdon sen kanssa seikkailla niinkuin kiima-blogin sankaritar

tai edes yksin.

mutta musta ei ole siihen
en tunne ketään sellaista kenen kanssa se onnistuisi
kaikki on niin saatanan siveitä

tai ennen tunsin. nyt tajusin.

tulen siis hulluksi kiimasta ja kateudesta juuri nyt!
potkin itseäni päähän.

juon toisen drinkkiä

mitä mun pitäis tähän kirjottaa?
pitäiskö olla jotain piristävää?
jotain mitä minun päivääni sisältyy - lässyn lässyn lää
(no mä kerron : ei yhtään mitään! siitä on siis pikkasen vaikea kirjottaa!)
erotiikkaa? no sitä kyllä päässä riittäis...
vai saanko mä yhä vaan kirjottaa sitä samaa mitä ennenkin?
toistaa noita samoja keloja
samoja ajatuksia
samoja tynkiä mitä mun päästä virtaa sormille?

kuka jaksaa lukea aina vaan sitä samaa?
jaksaako kukaan?
ihankuin mä oisin sittenkin kirjottanu tätä muille, kuin itselleni.
onnistuin tuhoamaan kävijälaskurin, eli ei hajuakaan enää että missä mennään.

haluatteko lukea mun ajatuksenvirtaa niinkuin ennenkin?
haluatteko tietää mitä mä oon tänään tehny?
missä asennossa toivonu jotain naista saavani?
vai mitä?

mielyttämisen tarve
kuulluksi tulemisen tarve
kaikki tarpeet ylettyy tännekin.

mä oon yhä se sama paska alja.
vaikken kirjotakaan tänne niin usein.
mä elän netissä toisella nimellä
ja voi luoja miten vaikeaa on tottua siihen nimeen
kutsun itseäni päässäni yhä vaan ja aina aljaksi.
se on kuitenkin se rehellisin minä.
vähiten rooli.
totuus.

no kokeillaanpas:
sovittiin miehen kanssa että mennään suomenlinnaan maanantaina
huumorikierrokselle
mä kysyin saman tien,
että nussitaanko sitten katakombissa.
se puristi tisseistä ja sanoi että joo.

tosi asia on ehkä se, ettei me sellaista inspiraatiota sitten kuitenkaan pystytä toteuttamaan.
tai siis mies ei.
ja tosi asia on se että tilanne menee näin:
minä ajattelen koko ajan sitä miten se sanoi että "joo"
ja odotan että koska se vetää mut kädestä
luoliin, tunneleihin,
vetää housut alas ja panee takaapäin niin että paukkuu
niin että mun kasvot painuu kostean kylmään kiveen...
mutta ei se niin tee, me vaan tanssitaan sen asian ympärillä
koska mun mies on tylsä siveyden sipuli
ja loppujen lopuksi
suomenlinnan lautalla
mä kiukustun sille, kun taaskaan ei ollu meidän seksielämä
sitä mitä mä haluisin sen olevan.

ja sit tullaan kotiin ja se panee mua sohvalla telkkarin edessä yhtä tylsästi kuin aina.

millä ihmeellä mä saisin aljan ja tän ***n yhteen?
millä niistä tulisi yksi ja sama henkilö?
millä mä uskaltaisin näyttää muillekin et mikä mä oikeesti oon?
miksi mun pitää vetää viittä miljoonaa roolia
viidelle miljoonalle eri ihmiselle?
oonko mä viisi miljoonaa eri tyyppiä,
vai onko ne vaan niin viiden miljoonan saatanan vaikeita miellyttää?
vitun tiukkapipot, uskovaiset, tyylikkäät, hienohelmat, tekopyhät, tekonaurajat, tekosiveät, tekohauskat, matkijat, muodikkaat, trendikkäät, kauniit, laihat, seksikkäät, rennot, masentuneet, metsästäjät, kalastajat, äidit, isät, mummit, vaarit, siskot, veljet, ja tädit. vittu! ja vitun ahkerat!
mä en kelpaa niistä kellekään (oma sääli ainoa sääli)

mä oon itse se, joka asettaa ne standardit
mun rima on niin korkeella,
etten ikinä pääse siitä yli.
en ikinä hyväksy itteeni
ja senpä takia en usko että kukaan muukaan hyväksyy.

tai no jaa.
montaa ihmistä en ole tavannut, joka hyväksyy
sitten kun näytän millainen todellisuudessa olen
on niin vitun siistii elää yksin
ilman ystäviä

on onneksi edes toi yks.
toi yks,
joka ei pane mua maanantaina suomenlinnassa.

yötä päivää

eihän ne voi pakottaa mua sinne masennuskouluun?
eikö ne tajua, että mä en kestä sitä? varsinkaan kerran viikossa...
mulla menee tästä eilisestä käynnistä noin kolme päivää palautua
ja loput neljä päivää pelätessä, valmistautuessa ja valvoessa sitä että kohta taas sinne.

mä en ole masentunut jos mun ei tarvitse näyttäytyä ihmisille
jos ei tarvitse tulla sinne
mä piristyn
alamäki alkaa aina siitä kun joutuu ihmisten ilmoille
tulee kotiin ja itkee sitä omaa kurjuuttaan kun ei pärjännyt
kun ei ole niinkuin muut

saatika joutuu paljastamaan jollekulle minkälainen on

ei.
mä en kestä sitä.

jos taas puhutaan kroppa-vertauksista, kuten arvon psykiatri yritti mulle hahmottaa,
niin eihän katkennutta kättäkään hoideta hakkaamalla sitä seinään.
se laitetaan kipsiin ja annetaan parantua itsekseen pikkuhiljaa.


antakaa mulle kipsiä
tai antakaa ensin kipsin hoitaa hommansa ja sitten koitetaan käden kestävyyttä.
jooko?

syvältä hupun sisältä

miten voi ihminen olla tällainen laite?
täysin randomilla toimiva sekoitus ajatuksia
joita ei voi ohjailla mihinkään
ei voi huijata itseään unohtamaan
olemaan ajattelematta
hyväksymään
tulemaan onnelliseksi

ootteko käyneet psykiatrilla?
ei siis voinu enää nöyryttävämpää juuri olla.
ei pilkottu mua palasiksi
vaan mun käytös
sitä morkattiin
ei taputettu olalle, että kyllä se siitä
vaan potkittiin perseelle, että vittu tee jotain itelles

välillä hoitaja ja lääkäri puhu niinku en ois paikalla
ne puhu musta lähes siihen malliin minkä takia mä pelkään ihmisiä
että ne ajattelee musta just noin

ne ei anna mun olla kotona,
sulkeutua maailmasta
vaikka se tekeekin mut tällä hetkellä onnellisemmaksi

ne vaihtaa mun lääkityksen
ne kiduttaa mua
mua pelottaa
mä haluan hautautua peittojen alle
mietin jokaista tapaa päästä tästä karkuun
siis jokaista.

miten ne luulee auttavansa mua satuttamalla mua?
mun hyvä olo tulee siitä pieninä ripauksina
kun ei tartte mennä mihinkään
ei tartte nähdä noita ihmisiä
tai oikeammin sanottuna, kun ne ei nää mua.

jos vois olla näkymätön
voisin olla sosiaalinen.

tänään

tänään musta taas tuntuu tältä

mun koko elämä on rappusilla istumista
pimeässä
tupakan savua puhaltamassa
tuijottamassa maahan
itkemässä
kyynelten kuivuessa poskille

jokin sai mut repeämään
kai se oli se miten elän kahta elämää
miten kukaan tässä kolmiulotteisessa maailmassa ei nää mua
kuinka toiset näkee musta tän puolen
ja lopuille en uskalla sitä näyttää
kuinka kuljen kuoreni sisällä
ja toivon että joku näkisi sisään
ja pelkään että näkee

niinkuin dexterin viimeisessä jaksossa
"tältäkö se olisikin tuntunut jos ne olisivat nähneet kuka olen?
they are just like me
in their worst nightmares"

mä kuuntelen musiikkia
ja itken
ja kirjotan testamenttia sille ihmiselle joka on ainoa
ainoa ihminen jonka kanssa pystyn olemaan edes jotenkin
edes osittain
ainoa joka.....

mä en oo saanu näitä sivuja valmiiksi
mulla on vielä minun kirjaa jäljellä
mutta se loppu taitaakin olla niin paha,
niin osuva,
että sitä joutuukin odottamaan

tänä yönä
mä oon taas yksin
tänä yönä mä taas olen kuollut
mä tärisen

"niin,
olen sinusta kaukana"


vois joskus uskaltaa jonkun lähelle
mutta parempi kun ei
se ei oo kannattanukaan
parempi olla tässä
painautua noihin lämpimiin otuksiin
haudata taas kasvot niiden karvoihin

ainoihin jotka ei välitä
ja juuri siksi välittää enemmän kuin kukaan
ja jotka ei tuomitse
jotka tarvitsee mua sellaisena kuin mä oon
hyväksyy vihdoin

mä rakastan.
ja yritän elää sun takia päivän vielä lisää.
yritän olla kunnolla
yritän
ja yritän
sun takia.

sä oot sen arvoinen
mutta en tiedä onko se siltikään tän tuskan arvosta
sen että tietää
että tää ei koskaan helpota
että tähän samaan suohon pudotaan aina uudelleen
että minun kirjan sivut on jo kellastuneet
eikä ne ollu ees ensimmäiset


löydät mut
mutta et siltikään koskaan oo nähny mua
enkä mä sua

Otteita aikaisemmasta Minun -kirjasta sivut 58-63

Ja pilvenhattaran päälle mä en oo paennut taas johonkin aikaan.
Kun se rupes murenemaan.
Olisiko parempi?
Nyt kärsin työstämisestä, jonka itse valitsin.
Ei sitä voi loputtomiin lykätä.
Mä en jaksa enää elää.
En tosiaan näe minkäänlaista valoa missään.
Joku puoskari vois mua ”auttaa”, mutta lykkääminen on aina vain pahentanut asioita.
Kestänkö mä sen minkä itse valitsen?

***

Mun tuska tuottaa muille tuskaa.
Siitäkin mun omatunto soimaa.
Miksi siis itsemurha on joissain laeissa kielletty?
Miksi vanhuksilla on oikeus mennä parempaan, mulla ei?
Multa kysytään, mistä mä tiedän et se on parempaa.
Mä myös tiedän nyt, et se ei oo ikuinen elämä.
Ikuinen paratiisi tosin,
tiedottomuudessa.

***

Joskus mä sallin itseni palata taaksepäin.
Eteenpäin on niin vaikea nähdä.
Mä oon ajatellu näitä samoja tuskia jo niin kauan,
ja nyt se on mun sisällä kai enemmän ku koskaan.
Pitäiskö nyt vaihtaa tarinan suuntaa,
sivulle?
Pitäiskö mun jotenkin saada jokin positiivinen virtaus mun suoniin?
Mä olen niin epätoivoinen, et ajattelin jo,
et Jumala auttais.
Et mun henkilökohtanen usko vei mut Saatanalle.
Koko elämä on loppujen lopux kiinni siitä,
mitä itelleen syöttää.

***

Sytytän ensimmäisen kynttilän pimeyteeni.

6.7.99

Joku yrittää kyllä kovin
puhaltaa liekkiä sammuksiin.

Jaksanko taistella,
onko se minun käsissäni?
Kuka täällä oikein määrää?

Laissa on (vielä toistaiseksi) tyhmyys sallittu.
Mikä nimenomaan mahdollistaa virkavallan toiminnan.

soi.

***

Laiskuus tai viha.
Joku on riistänyt jo aikaa siteen mahdollisuutemme sovintoon.

soi.

Halusitko sinä sitä?
Nyt on jo tarpeeksi myöhä.
Minulle väitetään, ettei se ainakaan minun vikani ole,
jos kenenkään…

Tässä vaiheessa tämä kirja,
tämä elämä,
toistaa itseään.

Minä.

Isä.

Veli ehti ensin.

Tyttäret.
yhtä yksin ilman Isää, kuin vuosia sitten
Kasvatustieteellinen virhe?

***

Täytyy muistaa hengittää.
Yhden vedon uupuminen vie kauemmas.
Toisen tietoisuuden äärirajalle.
Rajan yli.
Se muuri esti
Ei sen yli.

Isän haudassa on minun paikkani.

Sieluni on siinä uskollisena jo kaikki nämä vuodet maannut.
Enkä usko meidän molempiin mahtuvan siihen.
Ei enää.

”Yhdessä me pärjätään…”

Mikset jumalauta kuunnellut pienen tytön lupausta?!!!

Rakkautta, Veljeni!

***