Pari päivää sitten minä itkin ihan kaverin nähden.
Vittu miten surkea mä oon nykyään!
Mulla on tylsää.
Mikset sä tai kukaan tuu nyt mun lähelle.
Kananmunan haju saa mun pään särkemään ja mä haluan kotiin.
Miksi mä nykyään aina haluan kotiin.
Kotoota pois.
Mä olen tänään puhunut ajatukseni.
Kysyin ja ihmettelin.
Mä en nimittäin kyllä jäisikään teidän seuraanne jos tästä vielä lihon.
Huonosti sanottu
eihän mulla oo ketään muutakaan.
Mä en oo tällä viikolla kyllä liikkunut yhtään.
Mä haluaisin kuulla että mulla on kaksi elinpäivää.
Jotka te,
ystävät joitten luo tulisin,
pilaisitte.
Kiitos siitä.
Jos hallu oikin totta se oiskin paljon hauskempi kuin se hallu!
Reaali auttaa randomiin.
Yksinolo.
Sitä paitsi me pelkäämme halluja vain koska pelkäämme niiden olevankin totta.
Niin.
Yksinolo.
Yksin ja ajattelen.
Tää ajajttelu, mitä en tee kotona on pahaksi mulle.
Kaikki matkat kasaantuu,
kaikki mitä on edessä ja se mitä ei ole takana.
Ne isona kasana mun päässä, painajaisina.
Pahoja painajaisia, jotka jatkuvat herättyäni.
Ravistin yöllä päätäni.
Ei ketään keneltä kysyä totuutta.
Kenelle itkeä, kenen kainaloon piiloutua.
Totuus on niin piilossa ku oon yksin.
Mun aivoja ei saa jättää yksin.
Sillon ne tekee kaikille vain pahaa.
Onpas kuuma.