kateus

kateus on yksi kuoleman synneistä
jos mä kuolen jonku takia niin se on tämä

mä kadehdin kauniita ihmisiä
mä kuvittelen et ne on täydellisiä
niinku muutenkin
ja sit lohduttaudun sillä ajatuksella, että niitten täytyy olla ihan kusipäitä
et kyllä mä oon parempi

mä tahdon olla kaunis mut sit kuitenkaan mä en tahdo olla jotain samanlaista
mä oon erilainen ja joskus ruma
mä en laihduta
mä en meikkaa
mä en osaa pukeutua
ja mä oon tyytyväinen itseeni myös näiden asioiden takia
-sillonku itsetunto on koholla

nyt mä nään kauniita ihmisiä
ja kuvittelen miten mä haluan olla kans
mä haluan päästä niitten elämään
ne ei voi ottaa mua
rakastua muhun koska en oo kaunis
seksikäs
en osaa meikkaa
eikä mulla oo siistejä vaatteita
tai viittätoista paria kenkiä

perkele enhän mä ees osais kävellä korkokengillä

mä kuvittelen et mä pääsisin kauneuden viereen
mun kateus estäis mua nauttimasta
mä peittäisin itteni
mä häpeän

mä häpeän nykyään kyllä jo omassa seurassanikin.

miksi mulle ulkonäkö on niin tärkeää
vaikkei se taas oo ollenkaan tärkeää?
tää on taas yksi niistä asioista joissa en ymmärrä itteeni.

onkohan mulla ees kaunista sydäntä
ku tälläsiä aattelen?
joinakin päivinä mä oon läpeensä ruma.

odottavan aika on pitkä - ja tylsä

eipä siinä mitään
en ole kirjoittanut aikaan
ei ole tullut aivoista mitään
ei voi valuttaa sanoja paperille
ruudulle okei

miksen voisi näyttää tätä puolta itsestäni läheisilleni?
mitä minä pelkään?
että he näkisivät sisälleni
kuulisivat salaisuuteni
halveksuisivat minua
rakastuisivat minuun enemmän?
viimeinen ei ole minun päässäni realistinen vaihtoehto

kuvailen tätä hyvänä esimerkkinä maailman menosta
pitää olla epärehellinen
ei saa näyttää todellisia ajatuksiaan
tai ainakaan niitä kaikkia

nämä ihmiset lähelläni tuntevat minusta vain osan
te tunnette toisen osan, ehkä vielä vähemmän, vai enemmän?
minkä osan minä tunnen?

pelkäänkö läheisteni tuomiota?
pelkään. vastaus on kyllä.
en usko rehelliseen palautteeseen. siis sen mahdollisuuteen.
vähän sama kuin lukisin kaverini runoja enkä kehtaa sanoa hänelle mitä oikeasti niistä ajattelen.

peräänkuulutan rehellisyyttä
mutta onko se koskaan mahdollista?
onko koko elämä valehtelua, kauniiden lauseiden muodostamista,
ajatuksen virran peittelemistä?

minä olen kiitollinen että ajatukseni karikotkin saavat putoilla näytölle. paperille.
ehkä jonain päivänä joku yhdistää nämä kaksi puolta minussa.
rakentaa sillan niiden välille. voiko joku ymmärtää hajanaisuuttani kun en itsekään ymmärrä?
pelkäänkö omaakin tuomiotani?
vastaus on kyllä. mutta olennaisempaa taitaa olla se, etten uskoisi koskaan omaan mielipiteeseeni.
en tässä asiassa.