otteita aikaisemmasta Minun- kirjasta, sivut 36, 37,38 &39

Onko minun identiteettikriisini ruudullinen?
Kun haluat tietää, kerro minullekin.

Äiti – kuolemani jälkeen vie tämä kirja kustantajalle.
Kerro minulle millä perustein se torjuttiin.

Tämä on elämäni kirje.
Jos en ehdi kirjeitä kirjoittaa,
tämä on elämäni teille.

Minä elin teitä varten.
Älä ikinä luule saavasi kuolemaani.

Minä kuolin itseäni varten.
Joskus on osattava hemmotella itseäänkin.

Mulla on paha mieli.
Enkä mä voi sen takia ruveta nukkumaan,
ehkäistäkseni huomisen pahan mielen.
En tietenkään!

Aina ku musta tuntuu et sulle valehteleminen ei ookaan valhetta,
jotain sanotaan,
ja musta tuntuu siltä taas.

Et sä voi mua sietää.

Kuolema on aina koskettanu mua.
Silloin kaikki on jo liian, niin liian,
myöhäistä.

Sillon ei enää voi käydä kylässä,
kuiskutella korvaan, että haluaa jätskiä.
Pieni poninhäntäinen tyttö sai aina jätskiä.
Oli vain yksi ainoa linkki isoäiteihin ja isoisoäiteihin.

”Liekki on ihmisen elämään muotoinen.”

Tyypillistä on, ettei mulla nyt oo ketään kenen luo mennä itkemään,
tripillä kaikki.
Kukaan ei tule tänne mua halaamaan.
Mä haluan huutaa.
Mä haluan itse olla olematta uuden elämäni alku.
Mä en halua kuolemaa
enkä syntymää.
Mä haluan
_elämän_.

Vaikka mä päässäni näen Isäni hautajaiset,
mä haluan nyt löytää niistä valokuvia.

Ei vittu.
Mun on pakko tehä itelleni jotain,
mä kuolen tätä menoa.
Hassua.
Enkö mä halua kuolla?
Hassua.

Nyt kun mä ajattelen sitä enemmän
mä tarvitsen JONKUN.
joka pelastaa.
halaa.
kuuntelee.

Mut enemmän ku ajattelin mä halusin mennä keittiöön,
jättää valot päälle ja Perfect day repeatille,
istua huoneeni lattialla ja
viiltää ranteeni.

Mun silmiin nousi kuva musta makaamassa veressäni,
se kuva oli otettu oven yläpuolelta,
vähän oikealle.
Siinä mä odotin,
että äiti soittaa ambulanssin,
kertoo siskolle,
mun ystäville.
Ja mitä ne tekis?
Mitä suuri australialainen tekis?
Haluanko mä sitä?
Voinko mä pelastaa itteni?
Mun pitäis saada sut
tai satuttaa sua,
säilyäkseni.

Tätä valintaa mä en kuitenkaan voi sulle kertoa,
kai mä sit kuolen.

Moi.

Sitten mä tajusin, et ei ookaan mitään järkee teille kirjeitä kirjottaa.
Enhän mä teidän takia kuollu
vaan itteni.

(enpä kyllä oo varma…)

”Kun olet väärässä, olet oikeassa enemmän kuin olet oikeassa.”

itsesensuuri

ihmiset on sulkeutuneita
ne sairastuu sen takia

miksi mä joudun mukaan siihen
ei saa puhua
ei saa kysyä
ei saa kertoa

mä en voi olla avoin kun mulle ei olla avoimia
mä en kestä sitä ilmettä ihmisten kasvoilla kun ne ajattelee jotain eikä kerro
ne ajattelee musta eikä kerro
mä en luota niihin

mä avaudun ja tunnen kuinka ne sylkee mun kasvoille
ne huijaa luottamaan
ne väittää välittävänsä

enkä ole ainoa kuka tätä kohtaa
mä vaan taidan olla sille yliherkkä

mun tuntosarvet väpättää
ne taipuu masentuneena alaspäin
ku mä nään sun ajatukset

enkä uskalla sanoa mitään. mä en uskalla sittenkään siinä tilanteessa olla sitä mihin uskon.
rehellinen. teeskentelemätön.

miten ihmiselle joka teeskentelee voi olla rehellinen itsekään?
unohtamalla kaikkien muiden mielipiteet.
mä en osaa enkä halua tehdä niin.
mä en elä yksin tässä maailmassa, eikä kukaan teistäkään!

Isälle Göstalta

ykköseltä katsoin juuri kyynel silmien takana Helsingin juhlaviikkojen Gösta Sundquist muisto-konserttia. isänpäivänä.

"ja nyt viimein kun mä lähden teen sen sydämeni tähden..."

se kappale oli kuulemma ainoa, mikä oli saanut koko bändin itkemään studiossa.
mä pidän siitä biisistä. mä haluan tosin tulkita siihen hieman enemmän kuin mitä sanoissa on kerrottu.

"...kerro terveiset lapsille..."

Leevi and the Leevingsin laulut sopii suomalaisuuteen jotenki käsittämättömän hyvin. Teuvo ajaa ojaan, siltojen alla juopotellaan, vaimo lähtee, joku saastuttaa, toiset menee töihin ja toiset unelmoi. toiset unelmoi eikä mitään muuta sitten teekään.

Göstan biisit on suoraan meidän elämää. niiden sanat kertoo meistä. me ollaan kuunneltu niitä just silloin kun ajettiin kesäistä maalaismaisemaa ja laulettiin. kaikki hymyili. kaikki lauloi. osa niiden laulujen viehätyksestä on se, että kaikki suomalaiset osaa laulaa niistä edes jotakin. ne yhdistää meitä. niiden tarinat yhdistää meitä. ne on sellasia biisejä jotka antaa meille sen luvan olla hulluja ja avoimia. hetkisen verran me murtaudutaan kuoresta, niiden laulujen kautta.
yhteislaulu on yksi parhaimpia tunnelmia mitä mä tiedän. tuntuu niinkuin kaikki muutkin ymmärtäisivät mitä se laulu merkitsee mulle, ja että oltaisiin Yhdessä. Ystävinä.

mun sydän on liikuttunut. Suomen parhaat artistit laulaa Göstan lauluja. ne oli yhessä. ne laulo kimpassa. ne tietää myös mitä niiden sanojen sisälle kätkeytyy.

mä päätin jo vuosia sitten, että mun hautajaisissa soitetaan "elämä ikkunan takana". se on liian kaunis. se kertoo kuvainnollisesti mun elämästä. niinä vuosina mä kuuntelin sitä, itkin ja katselin ulos ikkunasta. jotenkin mä liitin sen mun isään, jotenkin se oli hyvä laulu surra isää. mä haluan että mun hautajaisissa se kertoo musta. mun elämästä, elämästä yleensäkin. ja et mun hautajaisissa ihmiset vihdoin ymmärtäis mua vähän paremmin. siinä on mun sielunmaisemaan sopiva sävelkin.

mä laulan sitä mielessäni tänään isälleni. mä en oo ehtinyt käymään hautausmaalla aikoihin. mutta isä tietää että mä ajattelen sitä vaikken sytytäkään kynttilää, vaikken viekään havuja. mun sydän itkee isän sylissä tänään. isänpäivänä. ja jokaisena päivänä.

ja Gösta laulaa taustalla.




"me noustaan joka aamu ennen seitsemää
isä tuskin aamukahvin juoda ennättää
kun se työhön jo kiiruhtaa.

tehtaan piipun takaa nousee aurinko
aamuvuorolaiset ahkeroivat jo
liukuhihnalta leivän saa.

mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään

mietin miksi aina täytyy kouluun ennättää
enää tuskin koskaan ehdin leijaa lennättää
no kenties ahkeruus palkitaan

mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään

hiljaa hiljaa lumihiutaleet leijailee

mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään."

otteita aikaisemmasta Minun- kirjasta, sivut 34&35

Voi kun olisin ees jollekin psykologille paljon puhuva,
itelleni oon täysi mysteeri.

Eikä kukaan enää tuu öisin ikkunani taakse koputteleen.

Mä en ole tuottanut pitkään aikaan mitään.
Mun tuotos on muka sun.
Älä kuitenkaan tuomitse minua.
Sitä mä nykyään pelkään.

Tötsynnöissä ollaan, se myönnettäköön.
Kapuzzino on vaniljaista,
hässysti.
Siinä ei ole,
ennakkotiedoista poiketen,
fairyä.
No, hei.
Me ollaan festareilla.
Joku soittaa puhelimella junkkaa.
Eräs ystäväni roikkuu hirtettynä katossa ja pallottelee.
On hullua kävellä ilman sukkia.
Etsitkö sinä sukkani muurahaisteni joukosta?
Niissä on myrkkyä.
Se oli siinä kappuzzinossa.


---



Yleensä, ennen, mä oon halunnut ihmisten koskettavan mua.
Tänään ne tulivat,
ja mua inhotti.
Mä peräännyin, sappeni kiehui, kun ne vain tuli perässä.
Miksi?
Ne piti musta kiinni
ja mun päähän välähti kuinka mä pakenin sen Suuren Australialaisen otetta aina.
Se yleensä oli oikeassa, että musta on pidettävä kiinni.
Mutta niinä kertoina kun se vain teki mun olon tukahtuneemmax,
eikä se oikeasti sitä tarkottanut,
mä tosissani työnsin sitä pois.
Mene pois!

”Olen kyllästynyt puheensorinaan.”

Minä jätin sinut viikko sitten.
Se oli kauan odotettu,
kauan tukahdutettu.
Nyt päähäni nousi ajatus,
huolimisestasi takaisin.
Mutta siinä samassa
sinä sanotkin jotain mikä työntää minut pois,
vetäydyn.
Ei se sittenkään toimisi,
sillä minä valehtelen sinulle.
Ja minä tiedän, että sinä teet samoin.
Vaikket samassa asiassa olisikaan yhtä syntinen kuin minä,
minä en voi sietää tuota.
Nuo pikkuriikkiset asiat paisuvat päässäni niin suuriksi.
Vai onko se defenssini, sisäinen id on viisaampi kuin ulkoinen iq,
ja muuttaa tunteitani varoitusmerkkinä?
Siis sinä et saakaan sitä aikaan.
Oli niin tai näin,
en tiedä mitä tehdä.
Oli niin tai näin,
huono sinulle.
Jos siis mikään on totta.

Kykenenkö minä enää ikinä tuntemaan,
kykenen tietenkin,
minun tuurillani,
silloin kun en haluaisi.