Voi kun olisin ees jollekin psykologille paljon puhuva,
itelleni oon täysi mysteeri.
Eikä kukaan enää tuu öisin ikkunani taakse koputteleen.
Mä en ole tuottanut pitkään aikaan mitään.
Mun tuotos on muka sun.
Älä kuitenkaan tuomitse minua.
Sitä mä nykyään pelkään.
Tötsynnöissä ollaan, se myönnettäköön.
Kapuzzino on vaniljaista,
hässysti.
Siinä ei ole,
ennakkotiedoista poiketen,
fairyä.
No, hei.
Me ollaan festareilla.
Joku soittaa puhelimella junkkaa.
Eräs ystäväni roikkuu hirtettynä katossa ja pallottelee.
On hullua kävellä ilman sukkia.
Etsitkö sinä sukkani muurahaisteni joukosta?
Niissä on myrkkyä.
Se oli siinä kappuzzinossa.
---
Yleensä, ennen, mä oon halunnut ihmisten koskettavan mua.
Tänään ne tulivat,
ja mua inhotti.
Mä peräännyin, sappeni kiehui, kun ne vain tuli perässä.
Miksi?
Ne piti musta kiinni
ja mun päähän välähti kuinka mä pakenin sen Suuren Australialaisen otetta aina.
Se yleensä oli oikeassa, että musta on pidettävä kiinni.
Mutta niinä kertoina kun se vain teki mun olon tukahtuneemmax,
eikä se oikeasti sitä tarkottanut,
mä tosissani työnsin sitä pois.
Mene pois!
”Olen kyllästynyt puheensorinaan.”
Minä jätin sinut viikko sitten.
Se oli kauan odotettu,
kauan tukahdutettu.
Nyt päähäni nousi ajatus,
huolimisestasi takaisin.
Mutta siinä samassa
sinä sanotkin jotain mikä työntää minut pois,
vetäydyn.
Ei se sittenkään toimisi,
sillä minä valehtelen sinulle.
Ja minä tiedän, että sinä teet samoin.
Vaikket samassa asiassa olisikaan yhtä syntinen kuin minä,
minä en voi sietää tuota.
Nuo pikkuriikkiset asiat paisuvat päässäni niin suuriksi.
Vai onko se defenssini, sisäinen id on viisaampi kuin ulkoinen iq,
ja muuttaa tunteitani varoitusmerkkinä?
Siis sinä et saakaan sitä aikaan.
Oli niin tai näin,
en tiedä mitä tehdä.
Oli niin tai näin,
huono sinulle.
Jos siis mikään on totta.
Kykenenkö minä enää ikinä tuntemaan,
kykenen tietenkin,
minun tuurillani,
silloin kun en haluaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti