ja taas on perjantai.
sain jotenkin ihmeen avustuksella netin toimimaan taas. eli räpläsin johtoja.

aamuyöllä on Keski-Suomessa sattunut auto-onnettomuus, jonka takia kaikissa taloissa on suruliputus.
kuvittelen itseni sinne bussiin, kuvittelen niiden ihmisten tuskan, jotka näkevät toisten kuolevan ja itse jäävät henkiin ja pääsevät sairaalaan operoitaviksi.

minä muistan hyvin oman onnettomuuteni.

ohikiitävän hetken ajattelin kahden auton ulkopuolella makaavan toverini kuolleen. itse en tuntenut minkäänlaista kipua, keskityin vain halaamaan vieressäni itkevää tyttöä, auttamaan poikaa olemaan pyörtymättä ja käskin kuskin sammuttaa auton.
minä istuin taaimmaisella penkillä ja hoin "ei mitään hätää, me ollaan ihan kunnossa".
se miten jaksoin ne neljä tuntia odottaa apua ja tukea tovereitani yllätti minut itsenikin.
maassa makaavia kahta pahiten loukkaantunutta en pystynyt kunnolla katsomaan. pelkäsin heidän tuskaansa. pelkäsin heidän menevän shokkiin, tajuttomaksi, kuolevan.

mutta me selvittiin kaikki hengissä.
minä sain vain pari ikuista mustelmaa, kipeät lihakset, auringonpistoksen sekä henkisen vamman.
rallikuskin lapsesta tuli pelkäävä ja kireä "nainen ratissa".
minä muutuin.

voin kuvitella onnettomuudesta selvinneiden muuttuvan.
toivottavasti he eivät joudu pelon valtaan ollessaan auton kyydissä.
minä pelkään enkä kehtaa pyytää jätkiä ajamaan hiljempaa.
puristan vain poikaystäväni kättä ja tuskanhiki valuu pitkin kylkiä.
suljen silmät ja sielua puristaa.
pelko ei auta, jos jotain sattuisi. silloin ei pysty olemaan rentona.
"ole rentona ole rentona ole rentona"
sillä tavalla minä selvisin.