yhtäkkiä saan innostuksen puuskan ja ryhdyn lähettämään työhakemuksia, ilmottaudun kunnallisvaaliehdokkaaksi ja meinaan aloittaa vaikka mitä.
hetikohta seuraava puuska hyökkää ja olen ihan epävarma ja alamaissa ja samalla täysin varma siitä, ettei mikään niistä ole hyvä idea, että en pysty töihin, en osaa olla kaupunginvaltuustossa, en edes liiton jäsen, en mitään...
ja minuutin kuluttua taas jo suunnittelen eduskuntaan pyrkimistä.

jos nyt saisin ensin edes lopputyön tehtyä!
prkele

ennen oli helpompaa, menin vaan ja luotin itseeni, osasin vaikka mitä ja uskalsin myös erehtyä.
nykyään pelkään erehtymistä liian paljon, enkä luota osaamiseeni pätkääkään.
pelkään sekoilevani sanoissa, ettei minua ymmärretä, ja joutuvani ahdistuksen tilaan.
joten sekoilen varmasti sanoissani ja mielipiteissäni. liian kauan istun hiljaa ja kerään rohkeutta sanoakseni jotain.
enkä yleensä sitten loppujen lopuksi sano mitään.

niin kävi silloin viimeisenä päivänä töissä.
kokouksessa minulla oli yksi suht täysjärkinen kysymys mielessä.
muotoilin sitä ajatuksissani edestakaisin.
uudestaan ja uudestaan.
pulssi nousi, kämmenet hikosivat ja sydän hakkasi liian kovaa.
pyörrytti, vatsassa kiersi ja silmissä vilkkui.
luovuin kysymisestä, ja vain tapitin ovea.
päässäni kirkui "mun on päästävä pois, mun on päästävä pois!"
yritin rauhoittaa mieltäni kaikin tavoin,
samalla kuitenkin ylikierroksilla käyvä kroppani syötti aivoihini uusia pelkotiloja.
odotin ja rukoilin kokouksen loppumista.
ne minuutit, en tiedä kauanko sitä kesti, olivat elämäni eräät karmeimmat.
paitsi että sen jälkeen tuli vielä karmeampia.

kokoushuoneesta pois pääseminen ei auttanut.
soitin samantien työterveyshuoltoon ja varasin päivystykseen ajan.
olin lähdössä sinne.
istuin autoon. ja puristin rattia.
ja vain itkin.

ja kävelin koko matkan.

luulin kuolevani siihen paikkaan tai vähintäänkin tulevani hulluksi.
lääkärille tilanteesta puhuminen tuntui täysin mahdottomalta ja ylivoimaiselta ajatukselta, mutta vastaanotolla sain revittyä itsestäni viimeiset voimanrippeet ja sanoin asian ainoalla mahdollisella tavalla - suoraan.

siitä on kohta vuosi.
olen vieläkin pois työmaailmasta, normaalista elämästä, ja itsestäni.
en tiedä miten löydän sinne takaisin, koska en uskalla edes etsiä sinne vievää reittiä.

en halua siihen maailmaan takaisin, jossa voin kokea tuollaista tuskaa uudestaan,
en uskalla ottaa sitä riskiä että vajoan taas aivojeni mielivaltaan.
sieltä ylös rämpiminen on vienyt näin kauan, eikä minulla vielä ole tarpeeksi tukevaa maata jalkojeni alla.
jos romahdan uudestaan, en halua että kukaan on näkemässä.

miksi minun sisäinen maailmani ei kannattele minua?

miksi minä olen kuin kasa syksyn varisseita lehtiä?
tarjoan suojan siilille, mutta se ei selviä talven yli.
talven kylmä tuuli repii lehdet taas lentoon.

miksi en enää usko itseeni ja siihen, että voin liimata ne lehdet yhteen tukevaksi ja lämpimäksi pesäksi vaikka koko siiliperheelle?

*miettii*

ahaa!
koska olen se saatanan pessimisti!


"Piristypä nyt, pahin on vielä tulossa."
-Philander Chase Johnson