nettielämästä

mä tapasin jonkun netissä.
tunsin jotain suurta yhteenkuuluvuutta.
sielujen sympatiaa
vai mikä se korni nimitys nyt oiskaan.

jonkun nettipersoonaan vois vaikka rakastua.
varsinkin jos ois nähny sen kuvan ja se kuva vielä tukis tuota käsitystä.
joskus kuva romuttaa ne tunteet.

mä tiedän että todellisuudessa ei ole niinkuin netissä.
ihmiset ei ole kaksiulotteisia
niissä on se pimeä puoli
minkä sä näät
mut mitä sä et kuule etkä hahmota.

todellisuudessa ihmisistä ei ota selvää.

netti on vähän niinku lukis kirjaa.
saat kuvitella siihen tekstin ympärille ne loput
tarvittavat asiat.

miltä se syli tuntuisi,
kuinka heti synkkaisi
mikään ei tuntuisi oudolta
ja oikeasti oltaisiin omat itsemme
arvostettais toisiamme
ja nautittais.

ja pöh. ei se niin mee.
todellisuudessa ensi tapaaminen laittaa muurin pystyyn.
ulkonäön tai sen normaalin ihminen-ihminen kanssakäymisen takia.
sit ollaan muodollisia, epärehellisiä ja vaivautuneita.
pahimmassa tapauksessa toinen on yhä rakastunut
toinen ei tunne muutakuin syvää katumusta
eikä saa sanotuksi että mistä kiikastaa.

siinä se toinen sitten roikkuu nolona
epätoivosena ja ahdistaa sen toisen
yhä kauemmas.
inhon väristykset hiipivät selkäpiitä.

oonko mä sittenkin romantikko.
uskonko et netistä vois sittenkin löytyä sellainen oikea ihanuus?
onko parempi säilyttää tämä tällaisena fantasiana?
ja lisäänkö sen siihen "kadun kun en koskaan kokeillut"-pinoon.

mä haluan siihen syliin.
mä haluan silittää sitä ihoa.
juoda sen hehkussa kahvia,
kävellä käsikädessä kaupunkia.

mä haluan taas tuntea jonkun palvovan katseen ihollani.

mulle tulee paha mieli.
mä tunnen kuinka sydän pakahtuu.
särkyy. pettyy. eksyy.

mistä mä voin tietää mikä suunta on oikea?