Kleopatran tunsin.
Sen käärme kasvoi kauniisti nenän vartta.
Punakeltainen käärme, kuin meikki, kuin tatuointi ja naamio.
Hulluksi vuoroin kantajaansa vuoroin käärmettä haukuttiin.
Se oli vain luojan luoma, miksi sen piti kärsiä?
(kts. edellinen Jumala…)
Minun lisäkseni vain käärme oivalsi tämän.
Miksi se ei syyttänyt huumeita?
Mitä me näemme vihreämpänä aidan tuolla puolen?
Onko onnella lahjoja.
Minä teen väärään aikaan vääriä ja oikeita tekoja.
Miksi me näemme eri silmillä?
Samasta paskasta me kaikki olemme luotuja.
Hiiltä ja vettä.
Kurkumaata.
Mutta silmien taustat jalostettu.
Kuka meidän hulluutemme määrää?
Me itse, mutta kuka muu?
Meille ei ikinä anneta niin paljon vapautta.
Me vain huijaamme.
Suhteellista, dear Watson.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti