”Raiskaa minut, tuhlaa minut, ystäväni.”
Mä oon aina halunnut kirjoittaa teille kirjeen.
Jokaiselle omat viimeiset sanat.
Olisi pitänyt tehdä se silloin kun te olitte vielä mun elämässä.
Olisi kiva tietää nyt jotain mun elämästä.
Mun tatsi alkaa kadota.
Se välillä vähän pelottaa.
Mut enks mä just sitä hakenukin?
Mut ois kiva tajuta,
muistaa.
Ai niin.
ne kirjeet.
Mä jättäisin köyteni päähän,
puukkoni viereen,
ruiskujeni alle,
teille kaikille viestit.
Ettei kukaan tuntis oloaan kovin laiminlyödyksi.
Mutta, entä kenet mä unohtaisin?
Se loukkaantuis.
Jos sinä nyt luet tätä, anna anteeksi.
Unohdan niin paljon.
Minä kirjoitan tätä meille kaikille.
Teille.
Mä haluan niin miellyttää kaikkia.
Mä kun aina luulin, et te pidätte mua tyhmän omituisena, mutta tehän pidätte siitä sittenkin.
Joo, piditte, mä yllätyin.
Sellanen välittäminen aina sai mut varpailleni.
Se oli niin yllättävää.
Ei musta oikeesti voi kukaan olla kiinnostunut.
Enkä mä muka voi olla?
Voinpas.
Mä haluan teidät kaikki!
---
Ja se, joka ei ikinä mua saanut jättää, jätti minut pikkuhiljaa,
pieni askel ihmiselle, mutta valtava ihmiskunnalle,
kerrallaan.
Tommonen sattuu.
Mutta kiitos viimeisimmästä.
Miksei kukaan puutu?
Ihanaa.
Tule, ota, omista.
välitä
Ja nyt ku sä et tullut.
Mä oon aukivenytetty,
revitty
ja mua särkee.
Mua pelottaa.
Se punainen aurinko vajoaa.
Mun aurinko.
Mä haluan olla kaunis.
Laiha. lähinnä.
Ja vaikka sä revit mut auki,
se ei tee musta kaunista.
vaikkakin nöyrän.
Ota tämä kipu pois.
Ota rumuus pois.
Anna minuun sattua.
Minä annan.
Miksi.
Onko se nyt hyvä.
Sä saat nautintoa mun nautinnosta.
Mä saan nautintoa mun kivusta.
---
Äitini sanoi minun näyttävän vanhalta haaskalta.
Otin matkan, yhden hengen huoneella ja lisämaksulla,
nuoruuteni ja lapsuuteni hulluihin päiviin.
Niin huolellista randomia ei kukaan heitä nykyään.
edes.
Nuoruudestani haen pohjia kollaasitöille,
minun kokoamille,
muiden taideteoksille.
Missä on SinäMinä mihin lähettämäni kirjoitus julkaistiin?
Missä on Anna, jossa siskoni esittää haastattelijan mielipiteitä?
Julkimo.
Taas minä odotan sinua.
Ja pelkään sinun tällä kertaa ikinä palaavan.
Tuo matka vielä kantaa meidät liian kauas.
Mitä minä rakennan tällä rakentamisella?
Miksi kerään itselleni muistomerkkiä roskakasasta?
Muistatteko te minut siitä?
Jaksatteko te lukea nämä kaikki?
Jaksatteko nähdä viimeisenkin kuvani?
Minä uuvutan teitä kyllästymisellänne.
Teitä hirvittää ajatus, siitä ettette te olekaan niin kiinnostuneita (tarpeeksi) että jaksaisitte kaiken tämän loppuun.
Ja te kun luulitte, piditte itseänne ystävänäni.
Ette te jaksakaan,
halua tietää.
Minä nauran teille.
---
Ja entäs se kirjoitus, minkä äsken luin,
mitä ette julkaisseet?
Mielestäni se oli nerokas.
Minä muistan kirjoittaneeni sitä yön.
Ja paljon typoja.
Se pitää liittää.
ja parannella.
Syy, miksi en muista, mitä edellisellä sivulla kirjoitin.
Minä kirjoitan ajatukseni.
Jotta niitä ei tarvitsisi turhaan ajatella,
hukkaan.
Ne asettuvat paperille ennen kuin mieleeni.
Mieleeni ne eivät asetu.
Tiedätkö sinä jalkovälisi kutinan?
Sen tunteen kun tietää että lääkäriin on mentävä.
Turhaa, koska lääkäri kertoo sinulle, mitä jo tiesit.
Sitä et halua totuutta.
Ei tietenkään.
Kukapa haluaisi?
Epätieto, myönnettäköön, on hirmuisampi, mutta ei halua.
Mutta kipu on niin moinen.
Minä en saa tänäkään yönä nukuttua.
Ja kynä pysähtyy kädessäni.
Kuuleeko se kaukaisen onnettomuuden
vai lähestyvän onnettomuuden?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti