masennus
mä istun yksin sohvalla ja tuijotan eteeni
puhelin on tyhjä en saa ketään mun viereen
mä laitoin silmät kiinni ja uneksin
uneksin niistä painajaisista joita mun elämä on.
tai joita mä pelkään siihen tulevan.
joskus musta tuntuu et ne on totuus.
mä vaan istun rappusilla ja tuijotan pimeyteen.
röökin pää näyttää omituiselta. se hohtaa.
mä tuijotan puita ja sadepisaroita.
maisemassa ei ole mitään järkeä.
mun elämän ainoa ilo tulee siihen. onneksi.
sitten mä taas istun sisällä ja tuijotan.
telkkaria.
en mä kuitenkaan nää mitään. kuvittelen vaan kuolemaa.
mun päässä ei liiku mitään muuta kuin mä haluan kuolla mä haluan kuolla mä haluan
enkä mä silti halua kuolla.
mä vihaan elämää, jota mä rakastan.
hetkinen.
mä vihaan itteäni.
koska mä en kykene rakastamaan elämää.
mä heitän hukkaan sen arvokkaimman mitä mulla on.
nykyhetken.
miksi se tuijottaminen on niin helppoa?
miksi mä teen väärin vaikka mä tiedän et mikä ois oikein. tai edes vähemmän väärin.
mä tunnen lipuvani sinne kauas takaisin.
sinne suohon.
mä en rehellisesti sanottuna ees tiedä yritänkö mä pitää mistään kiinni.
onko mulla ees kumisaappaat jalassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti